Eilen agility treeneissä, esteinä hyppyjä, putkia, muuri ja pituus, ohjaustekniikoina lähinnä valssia. Agilityssä on tullut huomattua eräs tärkeä seikka, nimittäin se, että siinä ei ole tarkoitus juosta kilpaa koiran kanssa. Totaalisen ajattelemattomana aloittelijana miulla on ollut tapana juosta vaan Aslakin vauhdissa ja ajatella paniikin omaisesti, että en ehdi enkä kerkeä, jolloin ohjaus on mitä sattuu ja sählään vain omiani. Nyt viime aikoina oon huomannut, että vaikka Aslakin kanssa täytyy olla tarkka ja nopea, niin se kuitenkin kuuntelee miun ohjausta, jollon mie voin ottaa sitä enempi mukaan ja ohjata vähän hitaammin ja tarkemmin. Ja sehän ei siltikkään tarkoita erityisen hidasta. Oli taas oikein hyvä treeni, saatiin paljon hyvä neuvoja, oli hauskaa ja Aslak teki oikein hyvin ja kuunteli hienosti.
Edellisellä kerralla kertomaani autoon meno probleemaan täytyy kertoa huomio, nimittäin vaikka kyseessä oli agility, missä koira oikein kiihtyy, meni Aslak autoon ilman mukinoita treenien välissä ja sen jälkeen. Johtuneeko lie siitä, että sai tarpeeksi tehdä omasta mielestään ja väsyi sopivasti, vai mistä lie, mutta näin kuitenkin. Jännä juttu.
Tänään onkin sitten harrastettu agilityä sohvalta käsin katselemalla agilityn maajoukkuekarsintoja suorana internetistä ja vietelty lepopäivää oman harrastamisen osalta.
Tauolla pientä aivojumppaa toki, huomaa kuvassa popcorni tassulla, piti odottaa lupa jotta sai sen syödä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti