Useimmiten saan Aslakista vain kahdenlaisia kuvia. Toiset ovat lähinnä abstraktia taidetta ja niistä voi kuvitella hahmottavansa göötin muotoisen eläimen jos oikein pistää mielikuvitus-solut liikkeelle, toiset ovat sitten terhakoita poseerauskuvia kun se sattumalta pysähtyy sekunnin sadasosaksi linssin taakse.
Välillä on myös näitä hetkiä, jotka näissä kuvissa esiintyy, hetkiä jolloin se oikeasti kuuntelee ja katselee suoraan silmiin. Näitä kuvia katsoessani tuli mieleeni eräs asia, joka on mielestäni yksi tällaisen koiran parhaita puolia. Koira ottaa katsekontaktia ja sillä on paljon ilmeitä. En tiedä onko tämä vain omaa kuvitelmaani, mutta en voisi kuvitella saavani samanlaista yhteyttä esimerkiksi koiraan jonka naaman löytää vain kaivamalla karvojen seasta tai joka on muuten ilmeetön. On iso rikkaus, että ilmeitä on monia ja niistä voi tulkita koiran mielenliikkeitä (vaikka harvoin niitä ymmärtääkään).
Eilen vihdoin otettiin itseämme niskasta kiinni ja suunnattiin metsään. Metsään suuntaamisessa ei sinänsä ole mitään poikkeavaa, koska siellä lenkkeilemme harvasen päivä. Nyt ei kuitenkaan suunnattu lenkille, vaan jälkeä talsimaan. Jälki ei ollut kovinkaan pitkä ja makupala oli jokaisella askeleella. Maaston sanelemana jouduin tekemään jälkeen myös mutkan, mikään kulma se ei varsinaisesti ollut. Tässä ''ongelma kohdassa'' ei ollut mitään hankaluuksia. Joissain kohdissa Aslak hieman harhaili jäljeltä, mutta palasi kyllä hyvin nopeasti takaisin. Hieman epätarkkuuttahan siinä oli, kun harhautuessa jäi pari askelta käymättä. Nameista jäi varmaan puolet harakoille, otti hyvin kyllä kyseiset jäljet muttei syönyt nameja. Kyllä se on mukavaa puuhaa, kun näkee miten koira nauttii nenän käytöstä. Täytyy vaan taas itse perehtyä asiaan paremmin, että mitä tehdään jos se alkaa enemmän tuolla tavoin harhailemaan. Seuraavalla kerralla annetaan jäljen ehkä painua hiukan pidempään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti